• Facebook
  • Blogger
  • Instagram
  • Bloglovin
  • Contact

KAUKOSUHTEESTA AVOPUOLISOKSI


Mitä tapahtuu kun melkein kahden vuoden kaukosuhteesta yhtäkkiä tilanne muuttuukin siihen että asutaan yhdessä? Tiivistettynä uusille seuraajille: reippaat pari vuotta sitten olin vaihdossa Ranskassa, jossa tapasin mun paremman puoliskon ja siitä lähtien ollaan kuljettu samaa matkaa. Realiteetti meidän parisuhteessa on ollut (tähän asti) se, että asutaan eri maissa, koska mä oon suomalainen ja parempi puolisko on norjalainen ja noh molemmilla nyt sattui olemaan omat elämät omassa kotimaassa, joita ei nyt heti oikein päässyt pakoon lopullisesti. Tarkempaa tarinaa miten tavattiin voi luke täältä, tai minkälaista on ylipäätänsä seurustelu norjalaisen kanssa täältä ja kaukosuhteessa olemisestä täältä. Mulle aukes mahdollisuus lähteä vielä kerran vaihtoon kauppakorkeasta ja mä (obviously) valitsin vaihtokohteeksi sitten Oslon missä poikaystävä asuu ja on töissä. Muutos kaukosuhteessa elämisestä siihen että asutaan yhdessä saman katon alla on kieltämättä aika iso haha.

Mitä jos sitä sitten kyllästyykin toiseen? Mitä jos riidellään ihan tyhmistä asioista koko ajan? Mitä jos mielipiteet sen suhteen mitä ruokaa ostetaan, miten kämppä sisutetaan tai milloin tehdään mitäkin on ihan päinvastaiset? Mitä jos toinen haluaa syödä liharuokaa kun mä haluan syödä vaan kasvisruokaa? Mitä jos toisella on paljon kalliimpi maku monen asian suhteen kun mä oon tälläinen köyhäilijä? Miten tasataan menot, ettei rahasta tuu liian iso asia, mutta että ne menis reilusti tasan? Mitä jos toinen haluaa aina mennä aikaisemmin nukkumaan tai kaipaa enemmän omaa aikaa? Mitä jos ollaan vaan niin erilaisia sittenkin, mutta ei olla sitä vain ennemmin tajuttu? 


Niin paljon kysymyksiä ja mietteitä, niin moni asia muuttuu ja vois luulla että näitä asioita ois hyvä pohtia yhdessä etukäteen. Kehittää jotain ohjenuoria sille miten toimitaan ja miten hoidetaan asiat. No eihän me nyt mitään pohdittu etukäteen, hypättiin vain pääedellä tähän yhdessä asumis kuvioon. Sovittiin että katsotaan sitten miten asiat menee. Luotettiin siihen että loppujen lopuksi, se että ollaan yhdessä sen sijaan että ollaan erossa, voittaa aina kaiken. Ei jaksettu stressaa siitä että ongelmia vois tulla, koska kyllähän niitä erimielisyyksiä tulee aina ja kelle tahansa. Sovittiin että asioista pitää puhua suoraan. Kommunikointi on oikeasti tärkeää kun asuu yhdessä ja se, että lopettaa sen ajattelumallin minkä on kehittänyt soluasunnossa itselleen, jossa hoitaa oman hommansa ja siihen se sitten jääkin. Koska nyt, kun elämä on yhteinen, ei enää ookkaan selvää eroa sun ja mun sotkujen välillä tai että pesen vaan omat pyykit tai ostan vain omaa lemppariruokaa kaupasta. Jos ei tuu onnelliseksi siitä että voi tehdä jotain toisen puolesta tai toiselle, niin sitten on ehkä vaikeampaa. Joskus oon lukenut jostain että naisena ei kannattais koskaan tehdä mitään miehelle (puolisolle) mieliksi. Mun mielestä tää on niin väärin, vaikka feministi olenkin. En tiedä haettiinko tässä tekstissä sitä että, ei saa mielistellä ja muuttaa itseään toiselle, mutta mun mielestä se että teen toiselle jotain mieliksi, kuten laitan ruokaa toiselle, siivoan sen vessanpöntön tai teen jonkun muun palveluksen, ei oo todellakaan multa pois vaan se antaa mulle itselle. Tää ajatus on mun mielestä tärkeä, se että unohtaa sen oman itsekkyyden edes puoliksi. Sillä pääsee jo aika pitkälle yhdessä asuessa in my opinion! 

En voi sanoa että mä oisin se unelmien kämppis. Huh en varmasti lähimaillakaan. En tiedä millaiselta asujalta vaikutan, mutta uskon että vois luulla että oon siisti ihminen, jolla on aina kaikki järjestyksessä. Oon kaukana siitä (haha). Oon sotkuinen, tiputtelen vaatteeni lattialle ja varsinkin jätän sukkani lojumaan kaikkialle, mikä on poikaystävän lemppari asia mulle huomauttaa. Oon todennut tän sukkajutun suhteen, että oon valitettavasti perinyt tän ominaisuuden isältäni joka on se todellinen 'sock-dropper'. Mä yksinkertaisesti otan sukat pois jalasta kun siltä tuntuu (ja siltä tuntuu aika usein) ja jätän ne niille sijoilleen, missä tahansa kotona sitten olenkaan. Kun laitan ruokaa, keittiössä on maailman luokan sotku ja valitettavaa on se, että mua ei oikeastaan häiriste se. Poikaystävän "lempparihommaa" on siivota keittiö mun jälkeen, koska hän pitää siististä keittiöstä. Mä taas huolettomasti käytän pari päivää samoja asitoita jos siltä tuntuu. Mun ärsyttävin ominaisuus taitaa kuintekin olla se, että jätän aina a-i-n-a kaapinovet auki. Tai mikä tahansa ovi, paitsi jääkaappi ja pakastin. En tiedä miksi, mutta jostain syystä mun aivokapasiteetti ei riitä siihen että suljen ovet avaamisen jälkeen, koska olen jo niin keskittynyt siihen seuraavaan asiaan mitä teen. Meillä on tän vuoski aina kaapinovet joka puolella auki ja sitten poikaystävä niitä käy sulkemassa. Tiedän että se on naurettavaa, mutta en vain voi sille mitään. 


Mut on mussa hyviäkin puolia, kuten se että kun siivoan, siivoan kunnolla. Toisaalta siivoaminen tapahtuu vasta sitten kun ollaan jo pitkään eletty sotkussa tai silloin kun opiskelun deadlinet lähestyy uhkaavasti. Oon mielestäni myös hyvin rento ihminen asuinkumppanina, viihdyn omissa oloissa (tietokoneella) ja oon hyvä tekemään kompromisseja. Ainakin omasta mielestäni hehe. Poikaystävä taas, ei siinä oo oikeastaan mitään asumiseen liittyviä ärsyttäviä piirteitä! Se laittaa ruokaa ja siivoaa, pesee pyykkiä ja on yhtä relaxed kuin minäkin. Mä oon tainnut saada sen pidemmän tikun. Ne asiat mitä mietittiin etukäteen ja luultiin olevan ne isoimmat kompastin kivet, on menneet omalla painollaan loistavasti. Käydään kerran viikossa kaupassa tekemässä viikon ruokaostokset, jotka hyvässä lykyssä ollaan pohdittu etukäteen ja ollaan onnistuttu löytämään vege-äyriäis-kala ruokavalio kompromissi, joka toimii meillä. Joskus saatetaan syödä eri lisukkeet ruuan kanssa ja joitain asioita mitä ostetaan en mä syö ja toistepäin, niin homma menee aika tasan. Laitetaan ruokaa yleensä vuoro-illoin mikä on ollut kiva järjestely. Mä oon paljon pihimpi varsinkin ruuan suhteen, mutta jollain ihmeen tavalla oon onnistunut relaamaan tän asian kanssa, että ollaan löydetty se keskitie. Tähän tosin saattaa vaikuttaa se, että mä en jaksa aina miettiä mitä jokin tuote maksaa euroissa, vaan valkkaan vain kruunuhinnan perusteella. Loppujen lopuksi se ei oo niin vakavaa. Oikeasti. Mulla ainakin menisi hermo siihen jos jokainen juttu laskettaisiin sentin ja euron päälle, että kumpi maksaa nyt nämä jutut jota toinen ei syö. Joten luotetaan siihen että elämä menee aikalailla tasan. 

Onneksi ollaan suunnilleen samalla suunnalla sisutamisen suhteen ja onneksi mä oon saanut toteuttaa mun ideoita tän kämpän suhteen. Poikaystävä jopa sanoi kerran, että haluaa että mä sisustan täällä miten haluan, etten enää koskaan palaisi takaisin Suomeen! Saan luvan kanssa ostaa meille huonekasveja, jotka valitettavasti meinaa kuolla kokoajanja poikaystävä hankki niin ison telkkarin kuin halusi ja lisukkeet siihen playstationista äänentoistoon. Oon itseasiass hyvin mieltynyt tähän äänentoistoon jonka kautta voin kuunnella musiikkia aivan uudella levelillä, kuin koneen kajareista. Mennään aina yhdessä melko aikaisin nukkumaan, mikä on hyvä asia tälläiselle yökukkujalle kuin minä oon. Tosin mä voin onneksi nukkua pidempään! Ei olla osattu kehittää mistään oikein ongelmia, mitä nyt poikaystävä huomauttelee mun sotkuista ja sukista harva se viikko. Mihinkään isoon ongelmaan ei olla törmätty, eikä muutenkaan yllätyksellisesti olla pariskunta joka riitelisi. Mä saatan vähän tiuskia stressipäissäni, mutta siihen se sitten jääkin. Ei riidellä tyhmistä asioista, eikä niistä isoista ja tärkeistäkään. Ollaan pelottavan sopuisia, kun ottaa huomioon sen kuinka tulinen mä saatan joskus olla. Jollain tavalla ollaan juuri sopivia toisillemme, luonteenpiirteet täydentää toisiaan, ajatukset asioista menee samaan suuntaan ja osataan keskustella asioista. Yhdessä ollaan parempia ihmisiä kuin erikseen. 


Vastauksena alussa olleeseen kysymykseen, että kyllästyykö sitä sitten toiseen tämän ison muutoksen kautta, ei kyllästy. Enemmänkin sitä ehkä tottuu siihen että ollaan yhdessä, eikä tarvitse enää laskea niitä päiviä koska pitää mennä taas kotiin. Alussa mietin aina, että nyt pitää ottaa kaikki siitä hetkestä irti, ennenkuin tajusin että voin rentoutua. On sittenkin ihan ok, että mä oon koneella ja toinen katsoo televisiota iltaisin. Ei tarvi seize the moment ihan joka hetki. Ja tää jos mikä on aika ihanaa. On ihanaa että meillä on arki ja omat rutiinit, tehdään yhdessä asioita ja voidaan vain olla yhdessä. Kaivataan jonkun verran sitä omaa aikaa, mutta koska toinen on päivätöissä ja mä opiskelen, ollaan väkisinkin päivät aina erossa. Saatetaan olla yhdessä kotona, mutta tehdään eriasioita. Ja onhan tässä kämpässä sentään kaksi huonetta niin voi vetäytyä omaan rauhaan jos siltä tuntuu!

Vaikka tää muutos on ollut iso, on se jotenkin ollut niin luonnollinen. Normaali. Jos unohtaa mun huonot tavat keittiössä, sukkien tiputtelun tai kaapin ovien aukijättämisen, ei meillä oo mitään mistä kinastella haha. Jos osaa hyväksyä sen, että kaksi ihmistä on aina yksilöä ja että vaikka toinen tekee asiat eritavalla, se ei tarkoita että se on väärin. Oon oppinut sen, että kun rakas siivoaa mun jälkiä (jotka siivoisin jossain vaiheessa myöhemmin kuitenkin), ei se tee sitä siten että syyllistäisi mua tai olettaisi että en siivoaisi niitä, vaan se tekee sen siksi että hänestä on ihanaa auttaa mua. Oon oppinut sen, että jos hän huomauttaa taas niistä kaapinovista, se ei tarkoita sitä että hän olisi pettynyt muhun vaan että hän toivoo, että ehkä joskus oppisiin sulkemaan ne. Mä toivon että mulle sanotaan asioista, koska mikään ei oo pahempaa kuin mököttäminen ja arvailu että oonko nyt taas tehnyt jotain väärää, mutta sillä on niin paljon merkitystä miten ne asiat sanoo. Mullakin meni hetki aikaa tajuta se, ettei aina sitä tarkoitakkaan pahalla, vaikka antaa vähän rakentavaa palautetta. Oon joskus aika ehdoton ja armoton ihminen. Vaikka ollaan erilaisia, meillä on eri tavat ja eri mielipiteet asioista, on helppo löytää se keskitie, kun muistaa että päämääränä on se, että ollaan molemmat onnellisia. Niin kliseiseltä kun se kuulostaakin, sanon sen kuitenkin, kun kaiken tekee rakkaudella niin ei voi mennä pahasti pieleen.

Kuvituksena muutama kuva meidän kämpästä! Tää tuntuu nyt niin kodille, omalle paikalle ja oon muuttunut jälleen taas kotihiireksi, koska viihdyn täällä liian hyvin haha. Lempparipaikka kotona (sängyn lisäksi) on mun uusi työpöytä, joka pelastaa mut selkä ja niskavaivoilta aika kivasti. Rakastan tässä kämpässä tän isoja ikkunoita, joka tekee tästä hyvin valoisan ja isoa parveketta, tilaa joka tulee hyvästä pohjaratkaisusta, isoa kylppäriä ja tarvittavaa kaappitilaa. Rakastan myös tätä puulaminaattimikälie lattiaa ja valkoisia seiniä ja siitä miten ollaan mun mielestä onnistuttu valitsemaan meidän näköisiä huonekaluja. Ei tää mikään sisustuslehden tai bloggaajan upea asunto oo, mutta meille just hyvä. 

2 kommenttia:

  1. Kiva kämppä ja järkevän kuuloisia mietteitä! Ihanaa, että teillä sujuu noin hyvin :-) asun itse tällä hetkellä kimppakämpässä ja valitan harva se päivä kämppiksistä kavereille XD ne vaan ei osaa ajatella muita aina. Olispa poikaystävä jonka kanssa muuttaa yhteen. Suhtessa kun toivottavasti haluaakin tehdä toisen onnelliseksi ja siten ottaa toisen huomioon, toisin ku tällasessa random kimppakämpässä jonka asukkailla ei oo mitään yhteistä :-D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti! heh joo noi kimppakämppä jutut on tutun kuuloisia, niitäkin tullut _muutama_ koettua ja jokaisessa on kyl ollut ne omat ihanat piirteensä :-----DD Paljon rattosampaa asua just poikaystävän kanssa yhdessä, silloin jaksaa (minä ainakin) nähdä enemmän vaivaa, kuin esimerkiksi silloin kun asuin yksiössä.

      Poista

Instagram
Instagram
Facebook
Bloglovin
Email
Copyright © 2016 FASHION STATEMENT.Design By Blogger Templates & Websoham. | Distributed By Gooyaabi Templates