• Facebook
  • Blogger
  • Instagram
  • Bloglovin
  • Contact

20 JOTAIN VUOTTA IKÄKRIISI




Mulla on kamala pelko siitä, että tuhlaan mun elämän kokonaan, enkä ehdi tekemään mitään siistiä tänä aika mikä mulle on nyt suotu. Just vasta kahdenkympin ohittaneena 21-22 vuotiaana olin vielä suhteellisen rennoin mielin tästä asiasta ja funtsin että "vielä ehtii" ja "oot vielä nuori". Mutta nyt 24-vuotiaana (joo tiiän että tää ei oo vielä ikä eikä mikään) tuntuu että kaikki kaatuu päälle. 

Panikoin useasti että 

"en oo saatana vielä ees käynyt Aasiassa, Etelä-Amerikasta puhumattakaan ja jokainen muu on reppureissannut kaikki lokaatiot lävitse. Mä oon vaan täällä Norjassa koko ajan ja se on sit siinä"

"kaikki kaverit on jo valmistuneita opiskeluistaan ja unelma duuneissaan ja mä vieläkin väkerrän tätä gradua, jota en oo oikeasti saanut vielä edes aloitettua."

"En mä ees tiedä minkälaista duunia mä haluisin tehdä ja nyt tuntuu siltä että haluan vain maata sängyssä koko kesän tekemättä mitään"

"miten mä voin olla kunnianhimoinen, jos en tiedä ees mitä mä haluan tehdä"

"Makaan vaan päivät kotona ja heitän mun elämää hukkaan kun päivän suurin saavutus on se, että pesin kaksi koneellista pyykkiä ja katsoin muutaman jakson tv-sarjaa." 

"En varmaan koskaan saa tätä menoa yhtään uutta ystävää täällä Oslossa ja huomaan sit joskus viiden vuoden päästä että en oikeesti tunne tästä maasta ketään ja Suomessakin mun ystävät on varmaan unohtaneet mun olemassa olon kokonaan kun oon niin kamalan huono lähettämään edes yhtä viestiä heille."

"En oo saavuttanut sitten mitään mun elämäni aikana, en mitään mainitsemisen arvoista ja tämä blogikin on vaan keskinkertainen tekele ja menin vielä ekologisuus ja slow-fashion aatoksissani päättämään etten halua kaupallistaa tätä siten, että voisin tästä saada ees rahaa itselleni"

"En oo missään riittävän hyvä vaan monessa asiassa vaan ihan keskinkertainen ja tuntuu että mun ympärillä kaikki on superlahjakkaita jossain"



Jotenkin tää mun stressi kulminoituu siihen, etten A) ole mielestäni matkustanut vielä tarpeeksi paljon ikäisekseni B) en ole vielä valmistunut yliopistosta ja gradukaan ei oikein etene (musta johtumattomista syistä) ja C) en tiedä sitten yhtään mitä mä haluan tehdä elämälläni. Muuta kuin täyttää mun kodin kasveilla ja kissoilla. 

Puhuttiin viikonloppuna vaihtarikavereiden kanssa rekrytoinnista ja siitä miten usein haastatteluissa kysytään kysymyksiä kuten "mikä on ollut hetki sun elämässä kun epäonnistuit" "minä hetkenä sun elämässä oot ottanut ohjat omiin käsiin ja ollut johtajana jossain tilanteessa" jne. Ja mä jäin sitten oikeasti miettimään näistä kysymyksiä ja mun vastauksia tähän asiaan ihan kunnolla. 

Ja en keksi mitään kerrottavaa. Tuntuu että mun koko elämä on ollut kädenlämpistä ja mitäänsanomattomaa. En oo tehnyt mitään. En millään keksi vastausta kysymykseen, että milloin olisin epäonnistunut. Mitään muuta kuin sen, että joo sain laskiksen ja rahiksen tentistä vaan 1:sen fuksivuonna tai että vitsit harmittaa kun en saanut kandista 5 vaan pelkän 4:sen. Ja eihän nää nyt oo mitään epäonnistumisia!! En tiedä myöskään käviskö se, että joo en päässyt siihen yhteen duuniin mitä kerran hain tai että vitsit kerran mokasin ja sanoin jotain tyhmää tässä yhdessä tilanteessa. Tätä pitkään pohdittuani lentokoneessa tajusin että miksi mulla ei oo näitä tarinoita jotka sopis tähän kysymykseen, on se että mä oon _aina_ tehnyt niinkuin pitää ja valinnut sen oikean valinnan. Tykkään ajatella että mä oon seikkailunhaluinen, riskinottaja ja yllytyshullu, mutta tajusinkin että mä oon se joka tekee aina oikein tilanteissa enkä lähde ottamaan riskejä tai testaamaan mitään. Tää kulminoituu siihen eniten, että oon mennyt lukiosta suoraan yliopistoon ja sillä tiellä oon vieläkin. En ehtinyt missään vaiheessa elää sinä välissä, koska oon ollut siinä opiskelut-kesätyö oravanpyörässä jo viisi vuotta. Joululomilla oon mennyt kotiin ja vähän kateellisena katsellut kun tutut lähtee kuukaudeksi Aasiaan, kuitenkaan itse uskaltamatta tehdä sitä ratkaisua. En koskaan ajatellut että pitäisin välivuoden ja kokeilisin elämää ilman opiskeluja. En tiedä vieläkään minkälaista se on. Ja nyt kun valmistuminen kolkuttelee ovella tänä vuonna, tiedän että koen kamalaa painetta itseltäni että pakko löytää hyvä duuni ja pysyä sitten siinä mahd. pitkään. Mutta missä vaiheessa mä ehdin tehdä niitä vääriä valintoja? Ehkä hetki mun elämässä jolloin epäonnistuin, onkin tämä, että en oo ehtinyt missään vaiheessa elää kunnolla ja ottaa riskejä. Velvollisuudet on aina jotenkin sitoneet mut paikoilleen ja oon halunnut tehdä aina "oikein". Kai tää on tätä kympin-tytön syndroomaa tai jotain sinne päin. Kyseenalaistan paljon, että miksi oon just tehnyt näin, miksi en lähtenyt opiskelemaan yliopistoon ulkomaille, miksen oo etsinyt töitä enempää ulkomailta tai miksen oo ottanut enemmän riskejä.

Musta tuntuu että mä tarvitsisin paljon enemmän kokemuksia mun elämään, riskejä, epäonnistumisia, hulluttelua, rohkeutta, seikkailua ja erilaisia tapahtumia, mutta sen sijaan mä makaan lamaantuneena kotona enkä tiedä mitä mä tekisin mun elämällä. 


 Ahh ja se vasta stressaakin se, että mitä ihmettä mä haluan tehdä isona. Monet mun kavereista on jo "unelma"duuneissaan ja ainakin tietoisia siitä mitä he haluaa tehdä urallaan. Ne tekee 10-tuntisia työpäiviä, koska he on kunnianhimoisia etenemään urallaan ylöspäin ja mä en pääse sängystä ennen 9 ylös. Mä kun en vieläkään tiedä mitä mä haluan tehdä mun elämälläni. Pelkään että tartun siihen turvalliseen ja oikeaan vaihtoehtoon ja sitten huomaan 50-vuotiaana, ettei ei hele nyt jäi se elämä elämättä ja nuoruus kokematta. 

Mutta miten voi unelmoida jostain jos ei tiedä edes että mistä unelmoi??? 

Mä en edes tiedä haluanko vaan jonkun "perusduunin" vai jotain paljon haastavampaa ja antavampaa. En tiedä oonko mä kouluttautunu oikealle alalle ja missä maassa sitä edes haluaisin työskennellä. Katson kun puolitutut perustaa yrityksiä ja on #girlbosseja ja mä en jaksa edes tehdä itselleni lounasta kotona ollessani vaan syön juustoa suoraan juustosta höyläämällä. Vaihtoehtoja tuntuu olevan niin monia etten mä edes tiedä mistä mä alkaisin unelmoimaan. Paitsi siitä että matkasuunnitelmat ois loputtomia ja aina ois tiedossa uusi seikkalu jonne lähteä elämää pakoon. Tätä kriiseilyä tuskin myöskään helpottaa se, että poikaystävällä on elämä hallussa ja sitä rataa. Joskus pelkään että koska se on helpointa, liimaudun jotenkin hänen elämään mukaan, ilman että koskaan luon sitä omaa unelmaa ja elämää. 


Tiedän että tää mun kriiseily on järjellä ajateltuna ihan typerää. Ulkopuolisen silmin mun elämä on varamsti aika seikkailu-painotteista ja teistä tuntuu varmaan typerälle että valitan siitä etten oo päässyt matkustamaan tarpeeksi, kun todellisuudessa oon just vasta palannut Pariisista ja vietin alkuvuoden Uudessa-Seelannissa. Oon aika varma myös siitä, että oon ottanut riskejä elämässä ja tehnyt rohkeita päätöksiä, mutta ne ei vaan enää tunnu siltä mulle. Ja tuntuuhan tää kriisi ja ajattelutapa typerälle kun itsekkin tätä järjellä ajattelen. Mutta kun mä en usein ajattele järjellä, vaan tunteella. Vaikka oonkin optimisti hyvänä päivänä, niin niinä huonoina päivinä oon kamala stressaaja, joka velloo jonkin sortin itsesäälissä ja luulee että mun elämä on 24-vuotiaana käytännössä jo ohi. Näinä hetkinä oon melkein varma siitä etten tule koskaan valmistumaan kauppakorkeakoulusta ja tuun olemaan loppuelämäni työtön. Tuntuu etten oo tehnyt mun elämän aikana mitään merkittävää ja mietin että miten oon päätynyt tähän pisteeseen missä oon nyt elämässäni. Oliko kaikki sattumaa vai oonko tehnyt aktiivisesti nämä päätökset. Välillä tuntuu että mä vain ajelehdin mun elämässä päätöksestä ja elämänvaiheesta toiseen, koskaan kunnolla miettimättä ja kyseenalaistamatta vaihtoehtojani. Tuntuu että kaikki muut saavuttaa unelmiaan ja tekee töitä elämänsä ja unelmien eteen ja elämä hymyilee, kun mun suuri saavutus on se että mun kaikki kasvit tällä erää tuntuu pysyvän hengissä. En edes halua miettiä miten mun kriiseily kehittyy siinä vaiheess kun oon duunissa, nythän tää on vielä vähän harmitonta opiskeluaikojen kriiseilyä.





Yritän järkeillä ja todeta, että 24-vuotias on vielä nuori ja että ehdin varmasti tekemään vaikka mitä vielä elämäni aikana. Ehdin tekemään merkittäviä asioita, rohkeita juttuja, ei niin merkittäviä juttuja mutta sitäkin tärkeämpiä, ehdin vielä elämään ja kokemaan, näkemään maailmaa ja kaipaamaan kotiinkin. Tiedän että tulen keksimään mun unelmat ja tuun löytämään vielä itselleni huippuduunin ja toivottavasti myös kavereita Oslosta. Haluan olla itselleni armollinen ja jos tuntuu että tänään haluan olla vain kotona, niin sitten sallin itselleni sen. Mun suorituskeskeisessä menttaliteetissä on paljon hyvää, mutta myös paljon pahaa. Koen että oon epäonnistunut ihmisenä, kun en saa mitään aikaan päivän aikana. Mutta samalla pelkään että sallin itselleni liikaa sitä että jään vain mukavuusalueelleni enkä koskaan haasta itseäni tekemään mitään uutta tai vähän pelottavaa. Mun introvertti puoli tuntuu ottaneen musta aika ison otteen, koska mua ei edes haittaa se että oon vain kotona ja en tapaa ketään ihmisiä.

Kai se pelottaa, että yhtäkkiä huomaakin elämän kuluneen ohitse ja että itse on ollut vain sivustakatsoja ilman että on osallistunut siihen mitenkään. Jotenkin kaipaan sitä, että voin jättää jälkeni tähän maailmaan jollain tapaa ja musta on aina tuntunut siltä että mun kuuluu tehdä jotain "suurta" tai pientä, riippuu missä mittakaavassa asiaa katsoo. 

Koen jotenkin että aika menee niin sairaan nopeaa ja en ehdi itse mukaan siihen. Haluan oikeasti nautti ja arvostaa niitä ohikiitäviä hetkiä ja elää. Tää mun stressaaminen on jotenkin tällä viikolla levinnyt niin paljon mun ajatuksiin, että mä en enää saa edes unta. Ja mä oon aina se ihminen joka nukahtaa heti kun laittaa silmät kiinni. Uskon ja toivon että tää helpottaa kunhan vaan pääseen vihdoinkin kunnolla alkuun mun gradun kanssa. Vaikka rakastankin leppoissaa elämää, alkaa se varmaan lopulta kuitekin vaikuttamaan muhun henkisesti. Mä taidan kaivata sitä että saan asioita aikaan ja elämä etenee. Nyt varsinkin tuntuu että oon jäänyt niin paikoilleni, jämähtänyt tähän mitään tekemättömyyteen. Onneksi se tulee varmasti pian muuttumaan ja toivotaan että silloin myös helpottaa tätmä kriisi. Naurettava kahdenkymmenen ja jotain ikäkriisi.


Oon viime päivinä kuunnellut repeatilla Iisaa ja varsinkin kappaletta 'Polulta harhaan', missä todetaan että "tee kaikki ne virheet jotka sua niin pelottaa" ja ehkä just niin mun pitää tehdä. 

10 kommenttia:

  1. Anonyymi2/7/17

    Jos yhtään lohduttaa, nää "quarter-life crises" tuntuu olevan yllättävän yleisiä. Etenkin nykyään, kun koko ajan pitäis elää täysiä omaa unelmaa... Välillä mietin, että voiko sitä muka mennä kauheesti pieleen vain ajelehtimalla? Tai siis, löytyykö niitä omia juttujakaan, jos koko ajan elää jotain tiukkaa viisivuotissuunnitelmaa?

    Haluisin myös huomauttaa, että ainakin mun silmissä sä todellakin olet #girlboss tän blogin kanssa. Nimenomaan esimerkiksi siksi, että sä et ole kaupallistanut tätä. Se jos jokin on esimerkin näyttämistä ja rohkeaa oman tien kulkemista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hah no sepä, koko ajan pitäisi olla elämässä sitä unelma elämää vaikkei kukaan sitä oikeasti koko ajan edes elä. Tässä voi taas syyttää somea ja sen luomaa illuusiota... kyllähän pitäs itse jo osata kriittisesti sitä lukea, mutta ei :--D nyt kun sanoit, niin oon samaa mieltä. Ei alentumako voi menkö kovin pahasti pieleen ja mä oon kanssa vähän epäilevä liiallisen suunnittelun suhteen. Elämä kun ei koskaan mene suunnitelmien mukaan, joten parempi on ehkä ettei ole liian tarkkoja suunnitelmia. En mäkään suunnitellut että päätyisin Norjaan!!

      Ja vitsit kiitos!! Oon välillä epäillyt tätä mun valintaa kun tuntuu että ympärillä monet bloggaajat nimenomaan haluaa tästä ammatin ja perustaa yrityksiä bloginsa ympärille ja mä taas en halua sitä kaupallisuutta tänne kun muuallakin se ärsyttää. Parasta olisi jos oisin pysyä tässä samassa tilassa mutta tehdä tätä ehkä enemmän ammattilaisena, mutta se ei ehkä ole mahdollista :-D

      Kiitos vielä kommentista <3

      Poista
  2. Hanna2/7/17

    Miten tää sattuki et just puoli tuntia sitten vedin hirveet breakdownit siitä, et oon mun elämän kanssa jumissa enkä tiedä mitä haluan tehdä, hyvin paljolti just tosta mitä sä tässä kirjotit, ja sitten aukasin bloglovinin ja tää postaus oli siinä heti uusimpana. GIRL YOU SAVED MY DAY! Tuntuu tosi huojentavalta tietää et en ookkaan ihan yksin näiden fiiliksieni kanssa ja jopa sä oot aika samankaltasessa tilanteessa. Omat kaverit joko on töissä tai jatko-opiskelemassa ja ite ei tiedä mitä haluaa työkseen tehdä. Löysin kanssa tosi paljon itseeni tosta miten kuvailit itseäs. Oon ite tosi tunnollinen, kunnianhimonen ja melkein varman päälle pelaaja. Mietin kaikki mun "liikkeet" tosi tarkkaan enkä tee hätiköityjä päätöksiä. Kova tarve on päästä tekemään jotain merkittävää työtä, mutta en vaan tiedä et mitä.

    Tuon mun breakdownin aikana mielessä kävi se, et ammattibloggaajilla on siinä mielessä helppoa, varsinkin niillä suunnilleen omanikäsillä jotka suoraan luokiosta valmistuttuaan on blogannu työkseen, et he tekee omaa unelmatyötään, jota voi periaatteessa tehdä mistä tahansa ja johon ei vaadita koulutusta. Ajatus itseasiassa siirty sitten ammattibloggaajista suhun ja mun silmään sä taas vaikutat (tai vaikutit ennen tän postauksen lukemista :D) tosi päämäärätietoselta kun suoraan lukiosta lähit yliopistoon, oot kohta valmistumassa ja asut Norjassa.

    Ite oon vuosi sitten valmistunu ammattiin, joka oli mun ”ihan ok” vaihtoehto, jota lähin opiskelemaan koska en halunnu lukioon eikä muukaan ala ollut kiva. Tän vuoden lähestulkoon oon ollut työtön ja ensi vuosi ahistaa et tuunko mä saamaan mistään töitä, vaikka rehellisesti sanoen oman alan työt ei kiinnosta pätkääkään. Oon tässä vuoden aikana sentään opiskellu aikuislukiossa englantia, jonka kirjotan syksyllä ja syksyllä myös alotan psykologian opiskelun, etten olis täysin toimeton ja nuo aineet kiinnostaa kovasti. Samaan aikaan kuitenkin takaraivossa kolkuttelee se, et miltä tuo työnantajien silmissä vaikuttaa koska onhan tää meno ollut aika rentoa.

    Matkasuunnitelmia, tai paremmin sanottuna haaveita, on kanssa paljon, mutta eihän niitä toteuteta ilman rahaa. Ensi kesänä oon päättäny lähtee järjestön kautta ”vapaaehtoistöihin” muutamaksi viikkoa, mikä onneksi tuo vähän irtiottoa perus suomiarjesta, mutta tekee mukavan loven kukkarolle. Samoin Uuden-Seelannin vuoden Work & Travel kiinnostaa paljon, mutta haluaisin sitä ennen ajaa ajokortin, että liikkuminen ois helpompaa sekä haluan et on varma työpaikka ennen lähtöä.

    Tän hetken suurin huolenaihe mulle onkin et saanko mä syksyllä töitä mistään, koska jos en ole missään töissä niin se vuosi on ollut ns. ihan turha ja mun elämä junnaa vaan yhä enemmän paikallaan.

    Toivottavasti tää tilanne selviää molemmilta. Mun ite ainaki pitää varata aika työkkärin ammatinvalintapsykologille ja ettiä työ jota kestäis tehä pari vuotta ennen mahollista jatko-koulutusta.

    VastaaPoista
  3. Haha eikä! Hyvä että tästä postauksesta oli jotain hyötyä jollekkin! Uskon että moni on samassa tilanteessa ja tuntuu että muut vaan tietää mitä ne elämältään haluaa, kun todellisuudessa me kaikki taidetaan olla vähän hukassa :-D jopa minä oon ihan hukassa elämäni kanssa haha. Huvittavaa on se että mustakin saa illuusion että olisin tosi päämäärätietoinen vaikka todellisuudessa sitä en ole.

    Oon kanssa vähän ollut kateellinen ammattibloggaajille, mutta tiedän etten loppujen lopuksi sitä haluaisi tehdä työkseni. Haluan tehdä jotain merkittävämpää ja jotain missä voin käyttää aivojani enemmän. Ainut mitä todellisuudessa kadehdin taitaa olla se matkustaminen eikä mikään muu.

    Tän kommentin perusteella kuullostaa ainakin että sillä on hyvät suunnitelmat ja tavoitteet tulevaisuudelle! You go girl! Itsellä sama pelko että kun en nyt mennyt kesätöihin niin, tuntuu että se vaikuttaa kamalalta laiskotelulta. Ainakin oon nyt ehtinyt elämään vähän hah. Toisaalta elämä on niin pitkä että töitä ehtii kyllä tehdä vielä paljon ja uskon että se oikea suunta lätty kyllä aikanaan. Mia kanssa kiinnostaa vapaaehtoistyöt mutta vitsit nekin on kalliita... uudessa seelannissa monet taitaa tehdä monia eri töitä ja liikkua sen mukaan maan sisällä, siellä oli joku työnvälitys palvelu joka kannattaa tsekata! Mutta sun suunnitelmat kuullostaa ainakin tosi hyville :-)

    Haluan myös uskoa että mikään ei oo ns turhaa,vaan kaikella on oma tarkoitus. Se vaan ehkä selviää vasta myöhemmin! Toivotaan erä tilanteet molemmille selkeytyy tän vuoden aikana! Ja se ehkä on tärkeintä ettei jää vain odottelemaan,vaan tekee asioita unelmien eteen!:-)

    Kiitos vielä sun kommentista, tuli ihana fiilis etten ole tämän kanssa yksin <3

    VastaaPoista
  4. Nyt kyllä osu sun teksti ite olin alkuvuodesta jenkeissä vaihdossa ja nyt Suomeen palattua mulla on ollu just sama kriisi ja samat ajatukset!! Mutta ehkä se osittain kuuluu tähän ikään ja vielä voi hyvin mielin olla Lost kyllä sitä kerkeää, jenkeissä varsinkin sen oppi että meillä Suomessa on hirveä kiire saavuttaa kaikki ja perhe talo ura kaikki pitäs olla ennen 30 ja 18w heti muutetaan pois, Suomessa sitä tuntee itsensä vanhaksi mutta jenkeissä alle 25 on edelleen melkein teini ja jotenkin sitten tajusin että ei oo kiire mihinkään eikä se haittaa jos on vähä hukassa kunhan alkaa tekemään niitä päätöksiä oman onnen eteen, kyllä tässä on vielä koko elämä edessä aikaa kokea ja tehdä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuuluu varmaan kyllä tähän ikään, onneksi :-D hmm tota en ollut ajatellutkaan että tosiaan suomessa on kova kiire aikuistua ja saada elämä raiteilleen ja muualla ehkä ei menekkään niin. Mut hyvin sanottu ehti vielä oo kiire kunhan alkaa edes vähän tekemään asioiden eteen toimia :-)

      Poista
  5. Anonyymi5/7/17

    Lukiessa tuntui, että samaistuin joka sanaan! Vapauttavaa tietää, että muutkin miettii ihan samoja asioita. :--)

    Eniten samaistun kuitenkin tohon mukavuusalueelta poistumiseen. Mä lopetin mun ulkomailla olleen työharjoittelun kesken aiemmin tänä vuonna. En vaan kyennyt olemaan erossa monta viikkoa perheestä, ystävistä ja ylipäänsä kotoa ja siitä turvallisuuden tunteesta, minkä se mulle luo. Yksi monista syistä alunperin lähteä ko. harjoitteluun oli somen mulle antama idea siitä, että hienoimmat muistot ja elämykset syntyy vaan mukavuusalueen ulkopuolella... Mutta siellä ollessani oli elämykset kaukana: mua ahdisti enemmän kun koskaan, minkä seurauksena mm. nukuin todella huonosti, ja saatoin purskahtaa itkuun keskellä kaupunkia, kun ahdistus kolkutti jatkuvasti takaraivossa. Jonkin aikaa mä jaksoin uskoa, että kyllä tää tästä, kun kulttuurishokki kaikkoaa, mutta sitten tajusin, että eihän siinä ole mitään järkeä, suoranaisesti kiduttaa itseään. Niimpä mä buukkasin lennon Suomeen, ja vaikka se kalliiksi tuli, en ole päätöstä katunut hetkeäkään.

    Täällä mä olen, mukavuusalueeni syvimmässä sisimmässä, nauttinut täysillä elämästä, tehnyt uusia muistoja ja kokenut pienimuotoisia elämyksiäkin, jotka tulen varmasti muistamaan vielä kurttuisena kiikkustuolissa. Oon tullut tulokseen, että elämä on elämistä varten, ja jokainen saa elää omaansa niinkun tahtoo: jos ei huvita lähteä ihmisten ilmoille, jää kotiin. Katso pari jaksoa Netflixistä, älä poistu sängystä ollenkaan! Tärkeintä on, että nauttii elämästä ja siitä, mitä tekee, eikä se, että väkisin pakottaa itsensä tekemään jotain, mitä ei oikeasti edes halua.

    Tällaisia ajatuksia mä olen fundeerannut jo pidemmän aikaa. :-D Saattoi mennä vähän ohi postauksen kokonaisaiheesta tää mun avautuminen, mutta tuli jotenkin pakottava tarve jakaa omia kokemuksia ja oivalluksia. :D

    Sen vielä sanon, että sun blogi on heittämällä paras kaikista, mitä mä luen, ja yks syy on se, että tätä lukiessa tunnen lukevani oikeasti toisen ihmisen elämästä, enkä selailevani mainoksia... Joten jos olet varma, että et halua tätä tehdä työksesi, älä pidä sun linjaasi millään muotoa huonona juttuna, koska se ihan oikeasti on jotain mahtavaa ja aika uniikkiakin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh niin mukava tietää myös, etten ole ainut näiden ajatusten kanssa!

      Huippua että lähdit ulkomaille, mutta huippua myös se, että osasit kuunnella itseäsi ja lähteä kotiin. Uskon että se oli hyvä, että lähdit kokeilemaan, koska nyt et ainakaan voi jossitella myöhemmin, että mitä jos sittenkin olisi pitänyt lähteä :--) Tästä tekstistä jäikin se puuttumaan, miten mä oon kamala jossittelija ja sen vuoksi yritän aina tehdä kaiken mitä vähänkin haluan, koska tiedän että muuten tulisin hulluksi mun jossittelujen kanssa :----D Oon alkanut olemaan vähän sitä mieltä, että se mukavuusalueelta poistuminen on vähän yliarvostettua. Joskus se tietenkin voi antaa tosi paljon, mutta usein se on tosi energiaa vievää ja kuluttavaa! Ja siitä oon todellakin samaa mieltä, että väkisin ei kannata itseään pakottaa tekemään jotain mitä ei halua.

      Sitä vartenhan nämä kommentit just on! Ihanaa että ihmiset voi jakaa ajatuksiaan ja keskustella täällä :---))) Ja vielä, kiitos paljon! Mun tavoite juurikin tän blogin kanssa on se, että tää ois mahdollisimman aito ja todellinen, eikä mainoslehtinen, joten ihan super-ihanaa se, että se myös välittyy! Kiitos<3

      Poista
  6. Jäin ihan koukkuun sun blogiin ja oli pakko pistää toista kommenttia perään. Niin kauniita kuvia ja hyvää pohdintaa. Tää blogi jäi mun lukulistalle. <3

    VastaaPoista

Instagram
Instagram
Facebook
Bloglovin
Email
Copyright © 2016 FASHION STATEMENT.Design By Blogger Templates & Websoham. | Distributed By Gooyaabi Templates